lauantai 28. joulukuuta 2013

Liukastuin, nousin ylös

Kerroin tänään aiemmin ensimmäisessä tekstissäni, kuinka kuntoni on salaa päässyt rapistumaan lähestulkoon huomaamatta. Vuosissa mitattuna muutokset ovat kuitenkin tapahtuneet melko äkillisesti. Hämärä mielikuva alkaneesta alamäestä ajaa minut uudelleen ja uudelleen siihen aikaan kun aloitin e-pillereiden syönnin - reilu kolme vuotta sitten. En tosin tiedä, onko pillereillä osaa tai arpaa asiaan, mutta väkisinkin sitä miettii! Toisaalta myös liikunta oli aikalailla minimissään, kun ensirakkaus vei ajatukset "vähän" toisaalle...

Jossain hämärän peitossa on kuitenkin se notkahdus, joka muutti suunnan huonompaan. Huomasin vähitellen muutamia asioita, jotka ennen sujuivat mutkitta ja jotka nyt tuottivat ylimääräistä päänvaivaa ja ponnisteluja. Ne tulivat osaksi esille aivan vahingossa. Esimerkkinä tilanne, kun istuin huoneeni lattialla ja seuraavaksi piti nousta ylös. No enpä sitten niin vain noussutkaan, kuten aina ennen. Kyykystä ylös ponkaisu käsillä auttaen ei onnistunut. Eihän siinä auttanut. Säikähdin, että mitäs nyt, jonka jälkeen oli mentävä nelinkontin ja sieltä vähitellen kömmittävä pystyasentoon. Koska lihakseni olivat muuten tuntuneet täysin normaaleilta, en voinut kuvitellakaan, että näin voisi käydä.

Ja siitä syystä, että lattiatasolta ylös nouseminen tuottaa tällaisia vaikeuksia, on selvää että liukastuminen ja kompurointi pelottaa. Talviolosuhteet tuottavat erityisesti moninkertaista lisäjännitystä elämääni. Liukkaat lumiset tiet saavat jo pelkästä ajatuksesta lihakseni löysiksi spageteiksi. Eikä asiaa auta ne pari takaraivossa kummittelevaa aikaisempaa liukastumistilannetta, kun en meinannut päästä ylös. Olin yksin ja liukas maa lipesi jalkojeni alta jatkuvasti, kun ponnistelin kaikin voimin ylös. Mieleen tunkeutui pelkoa, surua ja raivoa. Olin käyttänyt varmasti jokaikistä kehon lihastani päästäkseni ylös. Joka kolkka oli hapoilla ja tuntui kun olisi juuri maratonin juossut.

Lukioaikana myöhästyin kerran koulustakin, kun olin ajatellut reippailla kävellen juna-asemalle. Luminen keli vei multa jalat alta muistaakseni kahdesti sen vartin kävelymatkan aikana ja pelotti niin paljon, että kaadun vielä uudestaan. Kolmannen kerran jälkeen en varmaan olisi enää jaksanut nousta ylös. Taas huusivat lihakset hoosiannaa.

Viime kevättä odotin kuin kuuta nousevaa. Odotin, että pääsen kävelemään! Kun vihdoin pääsin, koin järkyttävän pettymyksen. Talven jäljiltä jalkani olivat kuin puupökkelöt! Ne tuntuivat kävellessä voimattomilta enkä saanut askellusta sujumaan millään. Entisaikojen reipas pitkänmatkan kävelijä Anni oli tipotiessään. Suretti ja ärsytti. Kaiken lisäksi liukastuin ensimmäisellä kevätkävelylläni kolmesti hiekoitushiekkaan! Hiekka vieri kenkieni alla kuin marmorikuulat. Sitkeästi kävelin kuitenkin loppumatkan töihin. Perillä putsasin kiven murikat verisestä polvestani ja taas oli maratoni juostu.

Nämä kaatumisjutut ovat kyllä syöneet mun mieltä. Ne aiheuttavat pelkoa ja stressiä! Mitä jos en pääsekään jonain päivänä ylös? Eikä tule kyllä lähdettyä talvisille kävelyretkille, jos on vähänkään liukasta.

Kun normaalilihaksinen ihminen meinaa liukastua tai kompastua, hän ei suurimmassa osassa tapauksia liukastu tai kompastu. Tällaisessa tilanteessa normaalin ihmisen lihakset supistuvat salamannopeasti, jolloin tilanne on pelastettavissa. Meillä lihassairailla eivät lihakset välttämättä ehdikään mukaan, jolloin liukastumistilanteessa käy melkeinpä päinvastoin. Tilannetta pahentaa useimmiten säikähtäminen, jolloin lihakset ovat entistäkin kyvyttömämmät toimimaan. Säikähtäneet lihakset tärisevät ja tuntuvat löysiltä.

Kevätaurinko ilmeisesti kuitenkin lämmitti ja vetristi lihakseni, sillä kävelytatsi palautui vähitellen. Viime kevät toi myös uudenlaista liikuntaa elämääni. Pilates, oi pilates. Pilatekselle on omistettava kyllä aivan oma postauksensa. Sen myötä kaikki käsitykseni liikunnan ja liikkumisen suhteen ovat kääntyneet päälaelleen.

En ole sentään vielä kertaakaan joutunut soittamaan apua, että tulkaa joku nostamaan mut ylös. En ajatellut, että näin myöskään joutuisin koskaan tekemään. Eli hyvinhän tässä pyyhkii. Luntakaan ei ole, joten ei ole myöskään kovin liukasta. Eilen tosin liukastuin taas hiekoitushiekkaan. Ihmiset katteli vaihteeksi, että mitähän toi neitokainen touhuaa, kun kesti varmaan 4 minuuttia, että kömmin ylös. Kukaan ei tarjonnut apua tai tullut kysymään, että selviänkö...

Mä ajattelin tässä, että jos vielä joku päivä pääsis nousemaan sieltä kyykystä ylös niin kuin silloin ennen. Jos kerran muutos kyykystä konttausasentoon kävi niin salakavalasti, niin kävisköhän se yhtä salakavalasti toiste päin? Nyt vaan jump jump eikä jäädä tuleen (maahan) makaamaan!

Ps. Tänään oli hyvä päivä. Näitä hyviä päiviä on aina silloin tällöin. Päiviä, jolloin ei pahemmin tarvitse lihasheikkoutta miettiä. Ei tullut vastaan tilanteita, joissa olisi tarvinnut pohtia, pystynkö vai en. En oikeastaan ole pannut merkille, kuinka usein tällaisia päiviä on. Pitäisi varmaan :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti