maanantai 30. joulukuuta 2013

Parantamisen varaa

No esimerkiks näissä mun voimajuomissa! Ei sinne tarvii meinaa tunkea ihan jokaista vitamiinin lähdettä kaiken maailman jauheiden muodossa. Puhumattakaan marjoista ja hedelmistä. Jos vaikkapa keskittyisi edes samansävyisiin elementteihin. Tällöin voitaisiin välttyä lopputuloksilta, jotka näyttävät herkkusmoothien sijaan joltain... No, joltain todella rumalta.

Tänään sain aikaan tällaista:

Niin, no, näette nyt itsekin. Tämä on lopputulos, kun blenderiin heittää 3 omenaa, 4 mandariinia, macaa, lucumaa, vihermixiä, hasselpähkinöitä, manteleita, chia-limaa, turkkilaista jugurttia, tyrni-pellava-sekoitusta (ostin tänään!!!), kookoshiutaleita ja luomuhunajaa. Maku on ihan ok, uskokaa tai älkää :D

Parantamisen varaa olisi myös tässä kunnon ylläpitämisessä. Kävin poikaystäväni kanssa lyhyehkön keskustelun tämänhetkisestä tilanteestani ja loppupäätelmänä totesin, että eihän tässä ole vaihtoehtoja. Suunta on ainoastaan ylöspäin, joten jos jotain muutoksia odottaa tapahtuvan, on myös jotain tehtävä!!! Jankkaan aina, kuinka se ei ole niin helppoa, vaikka oikeastaan se ei helpompaa voisi ollakaan. Tästä on jauhettu niin tuhat ja miljoona kertaa joka ikisen tuntemani ihmisen kanssa, mutta ei siitä silti mihinkään pääse. 20min jumppa päivittäin tekisi jo varmasti ihmeitä.

Siispä huomenna salille! Nyt lähtee! part. miljardi. Olen vieläkin joulumoodi päällä. Tänään olen vaan makoillut ja katsellut Isänmaan toivoja dvd:ltä. Sit makoilin vähän lisää ja katoin Avaraa luontoa, jonka jälkeen käytiin Subissa. Sit kaupan kautta kotii taas vähä makoilemaan ja tekemään hernesoppaa. Huomenna paluu arkeen. Voi että, uusi vuosikin se siellä jo kolkuttelee. Toivotaan, että tulee hyvä vuosi.


sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Ruoka (!!!)


Olen aina ollut intohimoinen ruuan ystävä. Rakastan ruuanlaittoa ja syömistä hyvässä porukassa. Teen ruokaa nelihenkiselle perheellemme sen mukaan, miten aikaa riittää, eli aika usein. Lisäksi teen enemmän kuin mielelläni safkoja isommille poruille. Jouluateriaa valmistelin about kuukautta ennen aattoa. Olin niin innoissani joulusta ja jouluruuasta, että meinasin revetä ilosta. Sain valmistella aterian myös Tapaninpäivän illalliselle, kun meille tuli vieraita. Sitä nautinnon määrää!



Arjen tiimellyksessä kokeilen paljon uusia reseptejä ja varioin vanhoja. En ole mikään hifistelijä ruuanlaiton suhteen. Piiperrys ei ole mun juttu. Teen ihan basic kotiruokia, mutta tykkään panostaa. Käytän ruuanlaittoon aikaa ja vaivaa. Aina kun mahdollista, pyrin tekemään kaikki ruuat alusta alkaen itse. Nyt viimeaikoina olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota ruoka-aineiden laatuun ja tuoreuteen. Käytän mahdollisuuksien mukaan mieluiten luomua, mutta myönnän, että en ole mikään malliesimerkki tässäkään hommassa. Aina ei jaksa. Mutta todellakin olen alkanut enemmän miettimään näitä juttuja ihan jo oman itseni ja hyvinvointini takia.

"Anni on pitkä hoikka tyttö, jolla on hyvin selkeästi paksut pohkeet, jotka ovat myös hyvin kiinteät. Reidet ovat suhteessa ohuet." Näin toteaa minua tutkinut neurologi vuoden 2008 paperissa. Näinhän se on. Olen aina ollut suht hoikkis, mutta jostain syystä pohkeeni ovat järjettömät lihaskimpaleet. Pilatesohjaajani kehuu niitä maailmanluokan pohkeiksi. Monet miehet olisivat kuulemma kateellisia. Olen aina vihannut niitä, sillä en jossain vaiheessa löytänyt koskaan farkkuja, joiden lahkeet eivät olisi heti ensimmäiseksi jumiutuneet pohkeisiini... Tätä nykyä en jaksa enää vihata niitä. Olen paksujen pohkeitteni ansiosta jollain tapaa spesiaali. En ole nähnyt kellään vastaavanlaisia!

Tarkoitus ei ollut alkaa puhumaan pohkeista, vaan hoikkuudesta. On selvää, ettei minulla ole varaa lihota. Onneksi ei ole siihen suuntaan taipumusta. Muutama lisäkilo voisi aiheuttaa sen, etten jaksaisikaan kantaa itseäni samalla tavalla. Tästä päästään taas e-pillereiden ihmeelliseen maailmaan. Lihoin nimittäin parisen kiloa nopeasti niiden aloittamisen jälkeen. Okei, ehkä saatoin syödäkin enemmän, mutta kuitenkin! Neurologi epäili että tällä voisi olla osuutta lihasten heikkenemiseen. Tuntuu ehkä hullulta, mutta pari kiloa jalkojeni kannettavaksi on tuntuva määrä, vaikkei uskoisi.


Superfood!!!!! Siitä mun piti puhua. Olen retkahtanut ja jollain tasolla seonnut sen vaikutuksesta. Positiivisella tasolla toki. Jollain menee rahaa vaatteisiin ja vuokraan, minulla se menee superfoodien hamstraamiseen. Okei ihan kun mulla ei menisi rahaa vaatteisiin... Tiedän, että monia tämä aihe ärsyttää. En missään vaiheessa ole korvannut superfoodeilla oikeaa safkaa tai ole aikomuksissa tehdäkään niin. Meikä vaan vähän kokkeilee! Koska saahan sitä kokkeilla. Tällä hetkellä kaapista löytyy vaikka ja mitä hauskaa ja jännittävää! Goji- ja mulperimarjoja, maca-, lucuma- ja acaijauhetta, psylliumia, pakurikääpäuutetta, vihermixiä (spirulinaa, chlorellaa, vehnänorasta), raakakaakaojauhetta, kaakaonibsejä ja mitäs vielä. Sokerin sijasta olen käyttänyt luomuhunajaa ja kookossokeria. Suolana käytän kalaharin 280 miljoonaa vuotta vanhaa, käsittelemätöntä suolaa. En ole  mitään sen suurempia vaikutuksia vielä huomannut voinnissani, mutta olen niin innostunut näistä, että olo tuntuu jo sen myötä paljon paremmalta :D...

Supermössö.......................

Kaiken tämän lisäksi yritän parhaani mukaan välttää teollisia ja prosessoituja ruoka-aineita. Hyvillä mielin käytän margariinin sijasta leivän päällä ja ruuanlaitossa oikeaa voita ja ruokakermojen ja kevytkermojen sijaan kuohukermaa. Myös kaikki muut kevytjutut ovat pannassa. Sen lisäksi että ne ovat täynnä kaikkea pahuutta, ne maistuvat huonolle. Välttelen myös viljojen liikasyömistä. Vaikkei minulla olekaan mitään vatsavaivoja ollut, halusin kokeilla miten tällainen viljattomuus vointiini vaikuttaa. Ainakin huomasin, että pidemmän viljattoman kauden jälkeen kiireisinä aikoina ennen joulua en paljon jaksanut välittää mitä söin. Tuli vedettyä roskaruokaa, pastaa ja kaikkea sellaista, mitä vain sai nopeasti. Sen jälkeen vatsani oli monta päivää kipeä. Enkä kyllä keksi mitään muuta syytä tähän kuin äkkinäinen viljapommiräjähdys mahassani. En silti ole näissä superruokajutuissa tai karppaamisessa millään tavoin ehdoton. Aina täytyy muistaa kuunnella itseään ja kehoaan. Syön edelleen ruisleipää ja hedelmiä, koska ne ovat hyviä.


Ennen kaikkea olen pyrkinyt lisäämään ruokavaliooni kaikkia hyviä ja terveellisiä juttuja, kuten marjoja, pähkinöitä, siemeniä, hyviä rasvoja, proteiinia ja vitamiineja. Uskon että sillä, mitä syö, on aivan erityinen vaikutus ihmisen hyvinvointiin. Haluan myös uskoa, että ruualla on vaikutusta mun lihaksistoon. Aivan varmasti on!


Nyt tämän ihanan joulumättämisen jälkeen voi taas alkaa katsoa mitä suuhunsa laittaa. Paitsi, että juustokakkua ja maustekakkua on vielä jäljellä. Sitten kun ne on syöty pois... :)









lauantai 28. joulukuuta 2013

Liukastuin, nousin ylös

Kerroin tänään aiemmin ensimmäisessä tekstissäni, kuinka kuntoni on salaa päässyt rapistumaan lähestulkoon huomaamatta. Vuosissa mitattuna muutokset ovat kuitenkin tapahtuneet melko äkillisesti. Hämärä mielikuva alkaneesta alamäestä ajaa minut uudelleen ja uudelleen siihen aikaan kun aloitin e-pillereiden syönnin - reilu kolme vuotta sitten. En tosin tiedä, onko pillereillä osaa tai arpaa asiaan, mutta väkisinkin sitä miettii! Toisaalta myös liikunta oli aikalailla minimissään, kun ensirakkaus vei ajatukset "vähän" toisaalle...

Jossain hämärän peitossa on kuitenkin se notkahdus, joka muutti suunnan huonompaan. Huomasin vähitellen muutamia asioita, jotka ennen sujuivat mutkitta ja jotka nyt tuottivat ylimääräistä päänvaivaa ja ponnisteluja. Ne tulivat osaksi esille aivan vahingossa. Esimerkkinä tilanne, kun istuin huoneeni lattialla ja seuraavaksi piti nousta ylös. No enpä sitten niin vain noussutkaan, kuten aina ennen. Kyykystä ylös ponkaisu käsillä auttaen ei onnistunut. Eihän siinä auttanut. Säikähdin, että mitäs nyt, jonka jälkeen oli mentävä nelinkontin ja sieltä vähitellen kömmittävä pystyasentoon. Koska lihakseni olivat muuten tuntuneet täysin normaaleilta, en voinut kuvitellakaan, että näin voisi käydä.

Ja siitä syystä, että lattiatasolta ylös nouseminen tuottaa tällaisia vaikeuksia, on selvää että liukastuminen ja kompurointi pelottaa. Talviolosuhteet tuottavat erityisesti moninkertaista lisäjännitystä elämääni. Liukkaat lumiset tiet saavat jo pelkästä ajatuksesta lihakseni löysiksi spageteiksi. Eikä asiaa auta ne pari takaraivossa kummittelevaa aikaisempaa liukastumistilannetta, kun en meinannut päästä ylös. Olin yksin ja liukas maa lipesi jalkojeni alta jatkuvasti, kun ponnistelin kaikin voimin ylös. Mieleen tunkeutui pelkoa, surua ja raivoa. Olin käyttänyt varmasti jokaikistä kehon lihastani päästäkseni ylös. Joka kolkka oli hapoilla ja tuntui kun olisi juuri maratonin juossut.

Lukioaikana myöhästyin kerran koulustakin, kun olin ajatellut reippailla kävellen juna-asemalle. Luminen keli vei multa jalat alta muistaakseni kahdesti sen vartin kävelymatkan aikana ja pelotti niin paljon, että kaadun vielä uudestaan. Kolmannen kerran jälkeen en varmaan olisi enää jaksanut nousta ylös. Taas huusivat lihakset hoosiannaa.

Viime kevättä odotin kuin kuuta nousevaa. Odotin, että pääsen kävelemään! Kun vihdoin pääsin, koin järkyttävän pettymyksen. Talven jäljiltä jalkani olivat kuin puupökkelöt! Ne tuntuivat kävellessä voimattomilta enkä saanut askellusta sujumaan millään. Entisaikojen reipas pitkänmatkan kävelijä Anni oli tipotiessään. Suretti ja ärsytti. Kaiken lisäksi liukastuin ensimmäisellä kevätkävelylläni kolmesti hiekoitushiekkaan! Hiekka vieri kenkieni alla kuin marmorikuulat. Sitkeästi kävelin kuitenkin loppumatkan töihin. Perillä putsasin kiven murikat verisestä polvestani ja taas oli maratoni juostu.

Nämä kaatumisjutut ovat kyllä syöneet mun mieltä. Ne aiheuttavat pelkoa ja stressiä! Mitä jos en pääsekään jonain päivänä ylös? Eikä tule kyllä lähdettyä talvisille kävelyretkille, jos on vähänkään liukasta.

Kun normaalilihaksinen ihminen meinaa liukastua tai kompastua, hän ei suurimmassa osassa tapauksia liukastu tai kompastu. Tällaisessa tilanteessa normaalin ihmisen lihakset supistuvat salamannopeasti, jolloin tilanne on pelastettavissa. Meillä lihassairailla eivät lihakset välttämättä ehdikään mukaan, jolloin liukastumistilanteessa käy melkeinpä päinvastoin. Tilannetta pahentaa useimmiten säikähtäminen, jolloin lihakset ovat entistäkin kyvyttömämmät toimimaan. Säikähtäneet lihakset tärisevät ja tuntuvat löysiltä.

Kevätaurinko ilmeisesti kuitenkin lämmitti ja vetristi lihakseni, sillä kävelytatsi palautui vähitellen. Viime kevät toi myös uudenlaista liikuntaa elämääni. Pilates, oi pilates. Pilatekselle on omistettava kyllä aivan oma postauksensa. Sen myötä kaikki käsitykseni liikunnan ja liikkumisen suhteen ovat kääntyneet päälaelleen.

En ole sentään vielä kertaakaan joutunut soittamaan apua, että tulkaa joku nostamaan mut ylös. En ajatellut, että näin myöskään joutuisin koskaan tekemään. Eli hyvinhän tässä pyyhkii. Luntakaan ei ole, joten ei ole myöskään kovin liukasta. Eilen tosin liukastuin taas hiekoitushiekkaan. Ihmiset katteli vaihteeksi, että mitähän toi neitokainen touhuaa, kun kesti varmaan 4 minuuttia, että kömmin ylös. Kukaan ei tarjonnut apua tai tullut kysymään, että selviänkö...

Mä ajattelin tässä, että jos vielä joku päivä pääsis nousemaan sieltä kyykystä ylös niin kuin silloin ennen. Jos kerran muutos kyykystä konttausasentoon kävi niin salakavalasti, niin kävisköhän se yhtä salakavalasti toiste päin? Nyt vaan jump jump eikä jäädä tuleen (maahan) makaamaan!

Ps. Tänään oli hyvä päivä. Näitä hyviä päiviä on aina silloin tällöin. Päiviä, jolloin ei pahemmin tarvitse lihasheikkoutta miettiä. Ei tullut vastaan tilanteita, joissa olisi tarvinnut pohtia, pystynkö vai en. En oikeastaan ole pannut merkille, kuinka usein tällaisia päiviä on. Pitäisi varmaan :)

Kuka mitä häh?

Vuonna 2008 minulla diagnosoitiin lihassdystrofia. Sairaus, joka piilee lihaksistossani aiheuttaa heikkoutta keskivaralossa ja erityisesti alaraajoissani. Diagnoosi oli yllätys minulle sekä läheisilleni.

Kaikenlainen ihmettely ja kummastelu perheeni kesken alkoi jo kauan sitten kun olin vielä pieni. En nimittäin koskaan jaksanut kävellä vähänkään pidempiä matkoja. Jalkani kipeytyivät nopeasti ja kömpelyyteni aiheutti usein myös kompurointia ja mustelmia. Ajateltiin, että kyseessä oli vain kasvuun liittyviä tavallisia ongelmia. Myöhemmin kouluikäisenä hankaluudet jatkuivat kuitenkin myös liikuntatunneilla. Juokseminen tuotti vaikeuksia. Juoksin kyllä, mutta hitaasti ja vaivalloisesti. En pysynyt muiden mukana ja valitin kipuja. Liikunnanopettajat harvoin uskoivat, kun yritin kertoa, että minua vaivaa jokin. Enhän itsekään tiennyt, että mikä.

Päätimme käydä fysioterapeutin vastaanotolla. Fyssari löysi isän vinkistä puutteita kävelytekniikasta, sillä olin pienestä pitäen astellut enemmän päkijöillä kuin kantapäillä. Jospa tämä oikea kävelytekniikka tepsisi! Ei ihmekään, että pohkeeni olivat myös varsin kireät päkijäastunnan myötä. Niitä oli siis myös venyteltävä. Suurimpana syynä jalkojen kipeytymiseen ja liikunnallisiin vaikeuksiin todettiin kuitenkin luiden nopea kasvu lihaksiin verrattuna. Eli nopean pituuskasvuni myötä lihakset eivät kasvaneet samassa suhteessa, joten tästä syystä ne olivat normaalia heikommat. Tämä epätasaisuus kuitenkin tasapainottuisi myöhemmin kun pituuskasvu loppuu, sanoi fysioterapeutti. Mikä helpotus! Vai oliko?

Yläasteen myötä liikuntatunnit kävivät entistä raskaammiksi. Muiden juostessa cooperin testit, minä kävelin. Jäin suosiolla pois tietyistä lajeista ja tein omatoimisia harjoituksia. Yläasteen liikunnnanopettajat olivat ymmärtäväisempiä. Reiteni olivat silminnähden ohuemmat ja heikommat kuin muilla ikäisilläni. Kaikki ei ollut kohdallaan. En halunnut antaa koulussa vaikutelmaa, että lintsasin. Päätimme selvittää, mikä minua vaivasi, joten tästä alkoivat lisätutkimukset.

Ensimmäiseksi kävin yleislääkärin hoteilla. Hän passitti minut suoraan neurologille, joka kirjasi lähetteet useampaan paikkaan. Kävin fysioterapeutilla, sydänlääkärillä, verikokeissa, hermostomittauksissa ja viimein minulta otettiin reiden sivusta myös lihasnäyte. Fysioterapeutti teki minulle muokatut pohjalliset, sydämeni oli loistokunnossa, verikokeet puhtaat ja lihasten hermosto kunnossa. Sen sijaan, lihasnäytteestä löytyi jotain sellaista, mikä selitti lihasheikkouteni. Dystrophia musculorum non-definita.

Lihassairauteni on laadultaan harvinainen, ennuste on kuitenkin helpotuksekseni melko hyvä. Liikunnan avulla voin ylläpitää kuntoani ja jopa parantaa sitä. Vuonna 2008, kun sairaus todettiin, olin tähän päivään verrattuna liikunnallisesti jopa hyvässä kunnossa. Jaksoin kävellä reippaasti pitkiäkin matkoja ja arjen perushommat sujuivat aivan tavalliseen tapaan. Sairaus ei rajoittanut elämääni sen suuremmin. Ainoat rassaavat tilanteet liittyivät koulumatkoihin. Kuljin kouluun bussilla ja välillä sinne kömpiminen tuotti todellisia vaikeuksia, kun dösä saattoi olla metrin päässä kanttarista ja kynnys todella korkealla! Nämä tilanteet aiheuttivat häpeää, sillä eihän kukaan tiennyt mikä minua vaivasi. Miksen vain ponkaissut bussiin, kuten muut...

Lihassairaus ei välttämättä näy ihmisestä päällepäin. Se näkyy vasta, kun eteen tulee tilanne, josta ei noin vain selviäkään ilman ponnisteluja. Ja koska lihassairaudet eivät ole ihmisille tuttuja siinä missä monet muut sairaudet, on niiden selittäminen vaikeaa. Varsinkin, kun omalla kohdallani sairaudella ei ole edes nimeä. Lihassairauksia on satoja. Sadoilla lihassairauksilla saattaa olla niin ikään satoja alalajeja. Jotkut saattavat olla perinnöllisiä tai synnynnäisiä, toiset taas eivät. Omani on kategoriaa "syytä sairauteen ei tunneta".

Sairauteni "etenemistä" seurataan ja käyn kontrollikäynneillä parin vuoden välein. Ennen käyntejä oli vuosittain, mutta koska vuodet kuluivat niin äkkiä, toivoin että väliä pidennettäisiin. Tuntui, että ei vuodessa ehdi tapahtua muutoksia suuntaan eikä toiseen. No, kuinkas sitten kävikään? Kuntoni on huonontunut huomattavasti. Salakavalasti tapahtuneet muutokset ovat tuoneet mukanaan henkistä pahoinvointia. Tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa. Mitä jos en enää palaudukaan ennalleen?

Jossittelu on pahinta mitä voi tässä kohtaa tehdä. Käyn töissä, seurustelen, olen aloittanut viimekeväänä pilateksen, pystyn kuntoilemaan kuntosalilla, kävellä ja tehdä normaaleja juttuja. Mitä nyt välillä tulee eteen tilanteita, joista selviytyminen vaatii erikoistoimenpiteitä tai suosiolla väliin jättämistä. Olen päättänyt selviytyä ja kuntoutua. Tämä blogi kertoo arjen kamppailuista ja onnistumisista kohti parempaa elämää. Haluan, että ihmiset saisivat tietää, että tällaistakin voi olla olemassa, nimittäin lihassairautta. Haluan, että minua ja ongelmiani ymmärretään. Toivon, että muut kaltaiseni löytäisivät tänne ja jakaisivat omia kokemuksiaan. Kaipaan vertaistukea! Tiedän, että olette siellä!

Jokatapauksessa aion vielä kertoa paljon siitä, missä tänä päivänä mennään. Mitkä ovat niitä minulle hankalia tilanteita, mikä ahdistaa, mikä pelottaa ja millaiset jutut antavat toivoa ja luottamusta tulevaan. Aion puhua ravinnosta, hormonitasapainosta ja kaikista muista asioista, joiden uskon vaikuttavan tilanteeseeni. Eli yleensä ottaen elämästäni!

Rennoin ja luottavaisin mielin kohti vuotta 2014 ja parempaa kuntoa!!!